Pian kaksi kuukautta takaisin Helsingissä. Hyviä aikoja. Ehdottomasti. Vaikka välillä tulee ikävä. Mutta kuten eräs tärkeä sanoo: merkityksellisiä on ihan ok kaivata.
Viime viikolla ystävä laittoi Facebook-seinälleen seuraavan:
Making a big life change is pretty scary.
But, know what´s even scarier?
Regret.
Tätä ajattelin tänään.
Ja palaan tänne pian.
Vuonna 1999 hetkenä, kun talvi taittui kevääksi, vei juna kolmeksi viikoksi Peitzista Konstanziin. Lähdin matkaan Spice Girls -kengissä ja ihoa nuolevassa villatakissa.
Kun palasin, olin ostanut valkoiset lenkkarit, vaihtanut tummansinisiin farkkuihin ja menettänyt sydämeni kiharapäiselle skeittaripojalle, jonka nimi oli Simon.
Muistan Konstanzista paljon. Muistan suukot. Sateen bussipysäkillä. Keskustan kadut. Aamuyön. Turistit. Jäätelön. Susien ja Sonjan. Mutta kirkkaimmin muistan huoneen, jossa asuin.
Frau Rohrer. Monika. Rouva, joka pyöritti hotellia keskustan kujalla. Asuimme hotellin yläkerrassa, kuin katolla. Keittiössä sai polttaa tupakkaa ja parvekkeella aurinkoa.
Huoneessa oli leveä sänky kattoikkunan alla. Iltaisin avasin ikkunan ja kuuntelin kadulle. Muistan haitarin, autojen paukkeen, naurun. Muistan tunteen, joka pakahdutti sydäntä, joka täytti matkalla 18.
Minä asun ulkomailla.
Minä asun huoneessa, jossa on kattoikkuna.
Minä olen maailmalla.
Minä olen aikuinen.
Muistin tätä eilen, kun vietin viimeistä iltaa kuuden viikon kodissani.
Tämä on ollut minulle hyvä koti. Täällä ovat tapahtuneet Berliinin parhaimmat jutut.
Sen kirjoitan seinään, kun pakkaan laukkuni ja suljen oven.
Minut hellittiin viime päivinä. Sain ovelle pussin ruokaa. Pussi sisälsi valmiiksi viipaloitua kurkkua, tomaattia, basilikaa. Leipää, lukemista, jukurttia.
Seuraavana päivänä tuli kakkua ja teeseuraa.
Illalla kuivattuja hedelmiä ja kahvia.
En tiedä paljonko nukuin, mutta paljon.
Katsoin elokuvan.
Luin yksi ja puoli kirjaa.
Tänään tein hiuksista nutturan ja lähdin kaupungille, ystävän kanssa lounaalle.
Lounaan päätteeksi ostimme glögit ja toivotimme hyvää joulua.
Kaupunki on taas aivan valkoinen.
Viikonloppu jatkui. Siirryimme vain muutaman kymmenen metriä eteenpäin. Asetuimme kodiksi. Berliiniläiset kodit. En tunnu saavani niistä tarpeekseni.
Värejä, kuvia, maalattuja seiniä.
Kimppakämppiä.
Parvisänkyjä.
Ovien taakse johtavia natisevia rappukäytäviä.
Rappukäytäviin unohtuneita joulukuusia. Sohvia.
Ovien takaa kuuluvia ääniä.
Ja erään suklaakakun tarina.
Oh hoh.
Seuraavana aamuna tuli Berliiniin takatalvi ja minulle kuume. Ei haittaa.
Nukun pitkiä päiväunia ja näen unta suklaakakusta.
Muutama paras asia.
Tänään. Kävellä pihan poikki naapuriin, jossa on ihana nainen, hattusalonki ja pehmeä sohva. Aikaa juoda kahvia, lukea, kuunnella ompelukonetta ja Nina Simonea.
Snapsipäähattu.
Tunnelma.
Toteutunut unelma.
Perinteinen taidetta peilin kautta -kuva ja vastapesty tukka. Sukat rullalla.
Lukutauko.
Höyhenissä.
Maapallohattu.
Kuinkas muuten.
Sitten tuli Iggy.
Iggy. Berlin 1977.
Ja eilen. Se tunne, kun tanssii, unohtaa kellon ja kotimatkalla vastapäisestä leipomosta saa uunilämmintä leipää ja juustoa.
Kissoihin puistossa.
Kotiin.
Kello iltaseitsemään.
Tähän näkyyn.
Klikkasin viime viikolla ostoskoriin lentoliput Helsinkiin. Siitä asti olen miettinyt, kuinka kuvailisin menneitä kuukausia. Tähän mennessä versio liikkuu näin:
Nämä ovat olleet elämäni parhaimpia ja antoisimpia aikoja. Olen tanssinut. Olen nauranut. Katsonut kelloa vasta, kun se on ollut puoli yhdeksän sunnuntaiaamuna.
Olen levännyt, nukkunut päiväunia. Unohtunut kahvilaan, ystävän sohvalle. Kainaloon. Silittänyt metroissa koiranpentuja ja yrittänyt antaa yhtä paljon hyvää eteenpäin kuin olen saanut.
Olen tavannut ja kuullut ihmisiä. Toiset ovat pistäytyneet. Toisista tiedän, että he ovat tulleet pidemmäksi ja jäädäkseen. Kaikista kohtaamisista olen kiitollinen.
Olen ollut keveä, vaivaton, ajelehtiva. Ehkä siksi minulla on olo ja ajatus siitä, mihin suuntaan haluan elämääni viedä. Ajatukset tuntuvat kirkkailta, koska niitä on ollut aikaa ajatella.
Kiitollinen. Sana, jonka olen sanonut päivittäin.
Kiitollinen. Tunne, jota olen tuntenut päivittäin.
Ja samaan aikaan kun siirryimme maaliskuuhun, alkoi Berliinissä kevät. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta. Lämpömittari kipuaa yhä useampana aamuna yli kympin. Lapset pelaavat kaduilla jalkapalloa. Minä kävelen Converseissa.
Eivätkä ne seikkailut tähän lopu.
Päinvastoin.
Kallio syyskuu 2012. Kahden päivän päästä lähti Berliinin lento.
Kotikatuani valvoo huumaava Sonnenallee. Se ei koskaan tunnu nukkuvan. Kävelen sitä mielelläni, mutta iloitsen aina, kun pääsen puikahtamaan kotikadulleni.
Sen jalkakäytäviä reunustavat puut. Autot ajavat mukulakivillä. On putiikki, jossa söpö skeittaripoika tekee t-paitoja ja kangaskasseja. On Marian ja minun lempikapakka, jossa istuimme syksyllä tunteja ja puhuimme. On turkkilaisen pariskunnan pitämä kulmakioski.
Ja kampaamo, johon en kuitenkaan mene sisään, kurkin vain ikkunasta, koska menen pian taas tapaamaan Angelicaa. Jo ensi viikolla, koska sitten Angelica lähtee lomalle Thaimaahan.
Meistä tulee tämän kadun kanssa vielä läheisiä frendejä.
Tällä viikolla on ollut muutenkin kivaa. Olen tehnyt erästä työtä, johon liittyvät kakut. Joogannut. Syönyt Krikin kanssa lounasta.
Ja illalla syön jälleen hyvää, kun teemme ruokaa ykköskodin kämppisten kanssa.
On olemassa elokuva nimeltään Sonnenallee (1999). Se pitää nähdä.
Kotikadullani voi myös levätä.
Ja liimata tarroja.
Ja sillä on sanomaa. Hyvää sanomaa.
Kotirappu.
Kotipiha.
Kuppi kuumaa ja puolentoistatunnin puhelu isän kanssa.
Lopuksi sanoi:
– Valintasi elämässäsi ovat usein olleet rohkeampia kuin minun. Jatka samaan malliin.
Isä jotenkin aina aavistaa.
Sanoo oikeat sanat oikeaan hetkeen.
Rakastan vanhempiani niin paljon.
Sain niiltä parhaat eväät elämään.
Kävimme baarissa Saaran ja Mustin eli Mustikan kanssa.
Perusmeininki.
Kissa baarissa.
Oliks sulla mulle vielä jotain?
gedankengutberlin 