Eat, Pray, Love, Nutella

Välillä luulen, että asun leipomossa. Ei haittaa.
Katsokaa nyt. Tuollaisia kakkuja, suoraan uunista ja yhteiseen pöytään.

meinasin pillahtaa itkuun.

ja koska olin niin innoissani, niin tarkennus meni sinne ja tänne.

Viime aikoina olen ajatellut paljon ruokaa.
Se on ollut huoletonta ja nautinnollista pohdiskelua.

Olen miettinyt, miksi syön aamupalaksi rasvatonta rahkaa ja pellavansiemeniä kun voin syödä tuoretta leipää ja kermaista juustoa. Voita.

Tai miksi ahmin puolen päivän aikaan muovirasiasalaatin, kun paljon ihanampaa on syödä posliinikulhosta kurpitsakeittoa, juoda sitruunateetä ja ottaa jälkiruoaksi banaanileipää.

Ja onko minulla muka ollut oikeasti niin kiire, etten ole iltapäivällä ehtinyt syödä pussillista pähkinöitä tai dipata porkkanoita fetadippiin.

Senkin ymmärrän nyt, että harva asia maistuu iltaisin herkullisemmalta kuin uunissa lämmennyt kesäkurpitsa ja sen rinnalla riisi.

Ja yöllä (ei joka yö, älkää huolestuko) on maailman parasta syödä peiton alla suklaata. Ritter Sportia, natürlich.

Olen aina ollut melko hyvä asettamaan kieltoja. Älä sitä, älä tätä. Nyt on suklaalakko, nyt karpataan, nyt tutkitaan glykeemi-indeksejä.

Ystäväni Riikka, joka on kulinaristi ja yksi niistä maailman parhaimmista kokeista, muistaa yhä kevään 2002, kun luimme yhdessä pääsykokeisiin.

Asuimme muutaman viikon kaksin Riikan vanhemmilla, kun he olivat mökillä. Ennen lähtöä kirjastoon söimme yhdessä aamupalaa. Riikka nautti, söi hyvin. Minä vetelin leipäni päälle Kavli-levitettä. Rasvaa puoli prosenttia, makuna pöly.

Kun Riikan vanhemmat palasivat kotiin, Riikka kattoi Kavlin sunnuntain brunssipöytään. Kukaan ei koskenut siihen. Ymmärrän nyt.

Paljon paremmin voin, kun otan välillä leivän päälle hilloa ja Kavlin sijaan croissantin. Se on nautintoa. Siksi kroppa tuntuu kevyeltä ja voi hyvin.

Mummo jo aikanaan sanoi, että ruokapöydässä kaikkea kohtuudella. Ei mitään avaruustiedettä, mutta ensimmäisen kerran elämässäni saatan jopa ymmärtää, mitä se tarkoittaa.