Vuonna 1999 hetkenä, kun talvi taittui kevääksi, vei juna kolmeksi viikoksi Peitzista Konstanziin. Lähdin matkaan Spice Girls -kengissä ja ihoa nuolevassa villatakissa.
Kun palasin, olin ostanut valkoiset lenkkarit, vaihtanut tummansinisiin farkkuihin ja menettänyt sydämeni kiharapäiselle skeittaripojalle, jonka nimi oli Simon.
Muistan Konstanzista paljon. Muistan suukot. Sateen bussipysäkillä. Keskustan kadut. Aamuyön. Turistit. Jäätelön. Susien ja Sonjan. Mutta kirkkaimmin muistan huoneen, jossa asuin.
Frau Rohrer. Monika. Rouva, joka pyöritti hotellia keskustan kujalla. Asuimme hotellin yläkerrassa, kuin katolla. Keittiössä sai polttaa tupakkaa ja parvekkeella aurinkoa.
Huoneessa oli leveä sänky kattoikkunan alla. Iltaisin avasin ikkunan ja kuuntelin kadulle. Muistan haitarin, autojen paukkeen, naurun. Muistan tunteen, joka pakahdutti sydäntä, joka täytti matkalla 18.
Minä asun ulkomailla.
Minä asun huoneessa, jossa on kattoikkuna.
Minä olen maailmalla.
Minä olen aikuinen.
Muistin tätä eilen, kun vietin viimeistä iltaa kuuden viikon kodissani.
Tämä on ollut minulle hyvä koti. Täällä ovat tapahtuneet Berliinin parhaimmat jutut.
Sen kirjoitan seinään, kun pakkaan laukkuni ja suljen oven.
gedankengutberlin 