Sisäpihalla

Muutin eilen uuteen asuntoon.

Muuttokuorma? Yksi matkalaukku, yksi urheilukassi.
Tunnelma? Vapautunut. Koko tämän hetkistä elämää pystyy kuljettamaan metrossa.

Illalla seinänaapuri kuunteli rokkia ja minä söin sängyssä suklaata ja omenoita.
Joku ramppasi portaita eestaas.

Aamulla alkoi naurattaa.
Jotenkin kaikki vain on niin, sallikaa, ihanaa.

Täällä minä asun omassa asunnossa Berliinissä.

Olen pärjännyt. Luonut soljuvan arjen. Arjen, jonka kanssa hymyilen.

Pystyn tekemään haastatteluja saksaksi.

Lähikuppilasta saa runsaita vegaaniaamiaisia. Myös illalla. Hinta neljä euroa.

Naapurissa asuu ihana nainen, joka tarjoaa lakritsiteetä.

Saan kirjoittaa.

Tarkenen pukeutua lepardikuosiseen kevättakkiini.

Kaiken kaikkiaan. Kiitollinen olla. Unelmat, unelmointi, usko. Ja oivallus, että jääkaapissa pitäisi olla aina samppaniaa ja suklaakakkua.

Pörröpää!

Pörröpää!

Lempipaikka.

Pörröpään frendi! Ikkunatuoli!

Juhladrinkki seuraavalle vaiheelle.

Juhladrinkki Berliinille! Mää niin sinnuu rakastan!

Tällä mennään

Tämän viikon viisauden tarjoaa Albert Einstein, jonka aatokseen törmäsin Jüdisches Museumin kaupassa. Herr Einstein virkkoi pinkille pohjalle painetussa postikortissa, että:

Wenn eine Idee nicht zuerst Absurd erscheint, taugt sie nichts.

Vapaana suomennoksena tähän suuntaan eli mikäli idea ei tunnu aluksi absurdilta, se ei opeta mitään. Tällä mennään.

Ensin kouluun ja illalla dinnerille kämppisten kanssa. Ensi viikolla uuteen kotiin. Siellä on piano ja kadulta löytynyt lamppu. Se on ihan hippi ja ihan hassu. Puuportaat narisevat ja ikkunasta näkyy sisäpihalle. Ja pian sinne tulee kylään Emppu!

Matkalla museoon näin kissan.

Matkalla museoon näin kissan.

Ja kiellon. Mutta siinä ne lapset pelasivat silti.

Ja kiellon. Mutta siinä ne lapset pelasivat silti.

Työhuoneella

Olen aina toivonut, että voisin kirjoittaa olevani työhuoneella.
Työhuone vain kuulostaa niin luovalta. Vapaalta. Ihanalta!

Nyt minulla on työhuone. Siellä tosin käy paljon muitakin ja joku muistuttaisi, että se on kahvila. No, ajattelin, että se voi olla myös työhuone. Sen nimi on Leuchtstoff.

Eksyin sinne ensimmäisen kerran syksyllä, kun läppärini ei suostunut yhdistymään kotona internetiin. Kiitos Sampo, että jaksoit internetini ja koneeni ovat rikki -viestejä. Niin piti kokeilla, pääseekö koneella internetiin jossain muualla.

Sen jälkeen olen nakutellut vain Leuchtstoffissa. Ajatellut, että onpas mukavaa. Plussana mainittakoon, että työhuoneeltani saa Neuköllnin parasta kahvia ja kasvislounaat.

Torstaisin on sauna.
Se on kokeilematta.

Työpöytä.

Työpöytä.

Lounas. Riisiä, punaista currya, herkkusieniä, porkkanaa, soija- ja bambujuttuja.

Lounas. Punaista currya, herkkusieniä, porkkanaa, soija- ja bambujuttuja.

Sohva seinällä.

Sohva seinällä.

Parvella voi nukkua päiväunet. Tai juoda kahvia.

Parvi, jossa voi nukkua päiväunet. Tai juoda kahvia.

Kirjojakin voi lukea.

Kirjojakin voi lukea.

Tunnelma.

Vaikka tässä nurkassa.

Sauna, Suomi, sisu, perkele.

SAUNA! SUOMI! SISU! PERKELE!

Ystävä

Yksi parhaimmista ystävistäni rakastaa kuorma-autoja, tomaattia ja piirtämistä.
Ei haittaa, että meillä on ikäeroa noin 29 vuotta.

Ikä. Sehän on vain numero.
Me nauramme paljon yhdessä.

Kun piirrämme kuorma-autoja, tulee ikävä omaa pientä jekkukummityttöä ja hänen isosiskoaan. Ja näiden ihanien tyttöjen ihania vanhempia.

Ja tulee se ikävä silloinkin, kun en piirrä kuorma-autoja.

Haluaisin myös norsutöppöset.

Haluaisin myös norsutöppöset.

Ja iltapalaa.

Ja iltapalaa.

Angelika

Minulla on ihana kampaaja!

Se on tämä lähiliikkeen Angelika, jonka tapasin ensimmäisen kerran ennen joulua.
Melkoinen mimmi, sanoisin.

Polttaa tupakkaa ja saksii kuontalot kuntoon.
Ehdotti minulle raitoja eikä oikein hyväksynyt ajatuksiani “luonnollisesta hiusväristä”.

Ei tyttökulta, ei, sanoi Angelika ja laskutti leikkauksesta 11 euroa.
Sovittiin, että nähdään taas ensi kuussa.

Ja ilmeisesti urani urheilujournalistina vaatii vielä hienosäätöä. Kiitos Joonas. Olin siis jalkapallopelissä, jossa vastakkain pelasivat Union Berlin ja Kaiserslautern.
Ei Kaiserslauten.

Nooo.
Ensi pelistä sitten tarkemmat raportit.

Salonkini nimi on Cut-Styling-Go.

Salonkini nimi on Cut-Styling-Go.

Päivää rouville!

Päivää rouville!

Myös teille.

Myös teille.

Jalkapalloa?

No totta mooses!
Mittään en säännöistä tiennyt, mutta kovasti nautin.

Tämä on sinulle, kollegani Joonas. Hieno peli tuo jalkapallo. Käydään läpi fläppitaululla systeemit ja kommervenkit, kun seuraavan kerran kohdataan. Ja sitten mennään ihailemaan jääkiekkoa. Stina, tule mukaan. Kerron sinulle paitsiosta.

Union Berlin / Kaiserslauten 2-0
(natürlich)

Stadion An der Alten Försterei.
Köpenick, Berlin.

Seuraavaksi voisin hakea Zlatan-kirjeenvaihtajan paikkaa.

Tästä lähdettiin.

Tästä lähdettiin.

Kattojakin kuvattiin.

Kattojakin kuvattiin.

Heijaheijaheija!

Heijaheijaheija!

Saako ostaa?

Saako ostaa?

Kummitäti

Kummitätini M. on aina lähettänyt kortin, kun olen lähtenyt hieman pidemmille matkoille.

Ensimmäinen kortti on päivätty Helsingissä 27. elokuuta 1998.
“Seuraa sydäntäsi, minne tahansa se sinut viekin.”

Toinen kortti on päivätty Helsingissä 18. tammikuuta 2005.
“Seikkailu voi alkaa milloin tahansa! Uskalla ottaa vastaan uudet haasteet!”

Kolmas kortti on päivätty Helsingissä 26. syyskuuta 2012.
“Joka rakastaa meren kauneutta, uskaltaa jättää turvallisen sataman.”

Ihana, kannustava kummitäti.
Kiitos.

Ja näköjään olen lähtenyt noin seitsemän vuoden välein hieman pidemmille matkoille.

En muista enää mihin olin matkalla. Kreuzberg. Syksyllä 2012.

En muista enää mihin olin matkalla. Kreuzberg. Syksyllä 2012.

Kohtaamisia

Eilen pikkutyttö kompastui katukiveykseen.
Tyttöä alkoi itkettää.

Apuun ryntäsivät kuusikymppinen pukumies ja punkkari, jolla oli kädessään olut ja koira.
Rinnakkain he lohduttivat, pukumies katsoi kättä ja puhalsi siihen. Punkkari sanoi, että älä välitä. Hänenkin tyttärensä kompastuu välillä.

Minä jatkoin viikkoa, jossa mennään joka päivä museoon.
Eilen Berliinin homomuseoon.

Mädchen in Uniform.
Christa Winsloe.
Leontine Sagan.
Menschenrecht.
David Bowien musiikki.

Kun olin lähdössä, museomies selitti logiikkaa, jolla numerot talojen seinissä juoksevat. Että ei niissä ole logiikkaa.

-Katselkaa ympärillenne ja kuljeskelkaa. Kyllä oikeat paikat aina lopulta löytyvät, mutta eivät ne välttämättä ole niitä, joihin ensimmäisenä olitte menossa, museomies sanoi.

Yksi parhaista neuvoista koskaan.

Lopuksi kuvia päivästä, jossa oli kaunis synttärisankari, brunssi, kuohuviiniä ja ystäviä. Kameran muistin kaivaa vasta, kun meitä oli enää neljä. Silloin soitimme ukulelea.

sankaritar!

sankaritar!

ja sankarittaren ukulele!

ja hänen ukulelensa!

onnikoti!

onnikoti!

ja onnikodin musat!

ja onnikodin musiikit!

kukkia ja villapaitoja!

kukkia ja villapaitoja!

mennään ridaa!

heppoja!

vieraat paardeissa!

vieraat kävivät nukkumaan onnellisina. oli ihanat paardit!

Rauha

Otin eilen metron ja ajoin museolle, jossa en ollut ennen käynyt.
Auto antoi tietä suojatielle, ja museon setä hymyili, kun avasin oven.

Bauhaus-Archivissa mietin muiden muassa, kuinka jotkut asiat (tässä tapauksessa tuolit) näyttävät yhä ajankohtaisilta ja ihanilta, vaikka ne on suunniteltu 1920-luvulla. Sellaisia ajatuksia.

Kävelin Siegessäulelle ja muistin aikaa, kun ajelehdin neljätoista vuotta sitten ensimmäistä kertaa Loveparadessa. Ympärillä teknoa ja lyhtypylväisiin kiivenneitä ihmisiä. Hikeä, massaa ja polttava aurinko.

Illalla kirjoitin päiväkirjaani jotain siitä, kuinka Loveparadessa oli villeintä ikinä. Kun kasvoin, oli Pori Jazzeilla villeintä ikinä.

Kävelin Strasse des 17. Junia. Mondon Berliini-matkaopas valisti, kuinka “kadun varrella näkee häivähdyksen siitä, mitä Hitler Berliiniltä toivoi. Hänestä kaupunkiin olisi pitänyt puhkaista yli sata metriä leveä paraatikaista, jota pitkin sotilaskulkueet olisivat marssineet.”

Brandenburger Torilla join vuoden ensimmäiset terassikahvit. Menin Oranienburger Torille, eksyin kirjakauppoihin ja kurkin kuppiloiden ikkunoista. Ihmiset pöydissään nauroivat.

Tänään aamulla söin leipiä, join kahvia ja luin mainoslehtiä. Tapasin Heini-Tuulin. Ajoimme bussilla kuuntelemaan Berliinin filharmonikkojen lounaskonserttia.

Siellä me istuimme takkiemme päällä portailla, vastapäätämme espanjalainen nuoripari, joka sai luultavasti enemmän suukoistaan kuin sävelistä. Meitä hymyilytti. Juuri noin!

Matka jatkui museoon. Sellaiseen, josta en olisi halunnut pois ollenkaan. Se ansaitsee kuitenkin oman merkintänsä, niin vaikuttava se oli.

Kun ajoin kotiin, S-Bahnin ikkunoista aukesi sateinen, iltaansa valmistautuva Berliini.
Olo tuntui äkkiä turvalliselta. Berliini kannattelee, pitää minusta huolta.

Ja kuten ystäväni Saara viime viikolla sanoi.
-Niitähän tämä kaupunki on. Unelmia. Niistä myös on tämä kaupunki rakennettu.

Konsertin villasukkamies.

Konsertin villasukkamies.