Yksi parhaimmista ystävistäni rakastaa kuorma-autoja, tomaattia ja piirtämistä.
Ei haittaa, että meillä on ikäeroa noin 29 vuotta.
Ikä. Sehän on vain numero.
Me nauramme paljon yhdessä.
Kun piirrämme kuorma-autoja, tulee ikävä omaa pientä jekkukummityttöä ja hänen isosiskoaan. Ja näiden ihanien tyttöjen ihania vanhempia.
Ja tulee se ikävä silloinkin, kun en piirrä kuorma-autoja.
Haluaisin myös norsutöppöset.
Ja iltapalaa.
Minulla on ihana kampaaja!
Se on tämä lähiliikkeen Angelika, jonka tapasin ensimmäisen kerran ennen joulua.
Melkoinen mimmi, sanoisin.
Polttaa tupakkaa ja saksii kuontalot kuntoon.
Ehdotti minulle raitoja eikä oikein hyväksynyt ajatuksiani “luonnollisesta hiusväristä”.
Ei tyttökulta, ei, sanoi Angelika ja laskutti leikkauksesta 11 euroa.
Sovittiin, että nähdään taas ensi kuussa.
Ja ilmeisesti urani urheilujournalistina vaatii vielä hienosäätöä. Kiitos Joonas. Olin siis jalkapallopelissä, jossa vastakkain pelasivat Union Berlin ja Kaiserslautern.
Ei Kaiserslauten.
Nooo.
Ensi pelistä sitten tarkemmat raportit.
Salonkini nimi on Cut-Styling-Go.
Päivää rouville!
Myös teille.
No totta mooses!
Mittään en säännöistä tiennyt, mutta kovasti nautin.
Tämä on sinulle, kollegani Joonas. Hieno peli tuo jalkapallo. Käydään läpi fläppitaululla systeemit ja kommervenkit, kun seuraavan kerran kohdataan. Ja sitten mennään ihailemaan jääkiekkoa. Stina, tule mukaan. Kerron sinulle paitsiosta.
Union Berlin / Kaiserslauten 2-0
(natürlich)
Stadion An der Alten Försterei.
Köpenick, Berlin.
Seuraavaksi voisin hakea Zlatan-kirjeenvaihtajan paikkaa.
Tästä lähdettiin.
Kattojakin kuvattiin.
Heijaheijaheija!
Saako ostaa?
Kummitätini M. on aina lähettänyt kortin, kun olen lähtenyt hieman pidemmille matkoille.
Ensimmäinen kortti on päivätty Helsingissä 27. elokuuta 1998.
“Seuraa sydäntäsi, minne tahansa se sinut viekin.”
Toinen kortti on päivätty Helsingissä 18. tammikuuta 2005.
“Seikkailu voi alkaa milloin tahansa! Uskalla ottaa vastaan uudet haasteet!”
Kolmas kortti on päivätty Helsingissä 26. syyskuuta 2012.
“Joka rakastaa meren kauneutta, uskaltaa jättää turvallisen sataman.”
Ihana, kannustava kummitäti.
Kiitos.
Ja näköjään olen lähtenyt noin seitsemän vuoden välein hieman pidemmille matkoille.
En muista enää mihin olin matkalla. Kreuzberg. Syksyllä 2012.
Eilen pikkutyttö kompastui katukiveykseen.
Tyttöä alkoi itkettää.
Apuun ryntäsivät kuusikymppinen pukumies ja punkkari, jolla oli kädessään olut ja koira.
Rinnakkain he lohduttivat, pukumies katsoi kättä ja puhalsi siihen. Punkkari sanoi, että älä välitä. Hänenkin tyttärensä kompastuu välillä.
Minä jatkoin viikkoa, jossa mennään joka päivä museoon.
Eilen Berliinin homomuseoon.
Mädchen in Uniform.
Christa Winsloe.
Leontine Sagan.
Menschenrecht.
David Bowien musiikki.
Kun olin lähdössä, museomies selitti logiikkaa, jolla numerot talojen seinissä juoksevat. Että ei niissä ole logiikkaa.
-Katselkaa ympärillenne ja kuljeskelkaa. Kyllä oikeat paikat aina lopulta löytyvät, mutta eivät ne välttämättä ole niitä, joihin ensimmäisenä olitte menossa, museomies sanoi.
Yksi parhaista neuvoista koskaan.
Lopuksi kuvia päivästä, jossa oli kaunis synttärisankari, brunssi, kuohuviiniä ja ystäviä. Kameran muistin kaivaa vasta, kun meitä oli enää neljä. Silloin soitimme ukulelea.
sankaritar!
ja hänen ukulelensa!
onnikoti!
ja onnikodin musiikit!
kukkia ja villapaitoja!
heppoja!
vieraat kävivät nukkumaan onnellisina. oli ihanat paardit!
Otin eilen metron ja ajoin museolle, jossa en ollut ennen käynyt.
Auto antoi tietä suojatielle, ja museon setä hymyili, kun avasin oven.
Bauhaus-Archivissa mietin muiden muassa, kuinka jotkut asiat (tässä tapauksessa tuolit) näyttävät yhä ajankohtaisilta ja ihanilta, vaikka ne on suunniteltu 1920-luvulla. Sellaisia ajatuksia.
Kävelin Siegessäulelle ja muistin aikaa, kun ajelehdin neljätoista vuotta sitten ensimmäistä kertaa Loveparadessa. Ympärillä teknoa ja lyhtypylväisiin kiivenneitä ihmisiä. Hikeä, massaa ja polttava aurinko.
Illalla kirjoitin päiväkirjaani jotain siitä, kuinka Loveparadessa oli villeintä ikinä. Kun kasvoin, oli Pori Jazzeilla villeintä ikinä.
Kävelin Strasse des 17. Junia. Mondon Berliini-matkaopas valisti, kuinka “kadun varrella näkee häivähdyksen siitä, mitä Hitler Berliiniltä toivoi. Hänestä kaupunkiin olisi pitänyt puhkaista yli sata metriä leveä paraatikaista, jota pitkin sotilaskulkueet olisivat marssineet.”
Brandenburger Torilla join vuoden ensimmäiset terassikahvit. Menin Oranienburger Torille, eksyin kirjakauppoihin ja kurkin kuppiloiden ikkunoista. Ihmiset pöydissään nauroivat.
Tänään aamulla söin leipiä, join kahvia ja luin mainoslehtiä. Tapasin Heini-Tuulin. Ajoimme bussilla kuuntelemaan Berliinin filharmonikkojen lounaskonserttia.
Siellä me istuimme takkiemme päällä portailla, vastapäätämme espanjalainen nuoripari, joka sai luultavasti enemmän suukoistaan kuin sävelistä. Meitä hymyilytti. Juuri noin!
Matka jatkui museoon. Sellaiseen, josta en olisi halunnut pois ollenkaan. Se ansaitsee kuitenkin oman merkintänsä, niin vaikuttava se oli.
Kun ajoin kotiin, S-Bahnin ikkunoista aukesi sateinen, iltaansa valmistautuva Berliini.
Olo tuntui äkkiä turvalliselta. Berliini kannattelee, pitää minusta huolta.
Ja kuten ystäväni Saara viime viikolla sanoi.
-Niitähän tämä kaupunki on. Unelmia. Niistä myös on tämä kaupunki rakennettu.
Konsertin villasukkamies.
Loppuvuodessani oli kaksi paluuta.
Ensin oli paluu Helsinkiin ja sitten takaisin Berliiniin.
Kummatkin paluut olivat tärkeitä. Ja onnellisia.
Tapahtui hyviä juttuja.
Ennen joulua pohdimme mennyttä Matin kanssa Käpylän Shellillä.
Oli kahvit, teet, lihapiirakka ja ajatus siitä, että vuosi kohteli meitä hyvin.
Kiitimme ja skoolasimme paperimukeilla.
Eikä seuraava vuosi tule jäämään edeltäjänsä jalkoihin.
Kyllä siitä lähdetään, että sekin tulee olemaan täynnä unelmia.
Pieniä.
Suuria.
Ja kaikkia siltä väliltä.
Pari tunnelmaa joululta.
Muutaman tunnin kuluttua tervetuloa tammikuu.
Berliinin ihanin joulutori. Kävin siellä neljä kertaa. Viihdyin.
Harrastin lasitaidetta.
Berliiniläinen joululamppu.
Helsingissä paikassa, jossa asuu rakkaita ja jossa on hyvä.
Kiljusten talkoot. Stadin komeimmat ja strösselöidyimmät piparkaakut.
Käpylässä.
Jossa saa aina vatsan täyteen.
Myös tämä silkkipää tietää sen.
Kotikotona. Isän joulutraditio. Sen parhaimmat joulutyypit hengaa aina yhdessä.
Fämily Oki. Moi Reeta!
Kuusipuu. Glitterillä.
Valotaidetta.
Päivää pukki.
Äidille.
El glöögi -pannu.
Tuli jouluaatto.
Suvun vanhimmat saivat eniten lahjoja. Perus.
Mutta sain minäkin. Neljä!
Käveltiin. Oli niin kaunista.
Time for tiski.
Viimeisenä koulupäivänä ope sai muffinssin.
Paras ope.
Syksy koulussa oli hieno. Kielioppisäännöt olivat yksi uusista ihastuksistani. Lukioaikoina pakenin samoja sääntöjä Kauniaisten uimahallin Simmis-kahvilaan. Berliininmunkki, kuppi kahvia ja tupakkaa. Jaa mikä sijamuoto?
Onneksi olen nyt aikuinen. Arvostan kielioppia eri tavoin kuin 18-vuotias minä. Toivon, että ruotsin- ja saksanopettajani näkevät tämän.
Ja homma jatkuu tammikuussa, koska joulupukki tuo lisää kielikurssia.
Siispä Saara. Pidä kynsilakat valmiina ja kynät terävinä.
Pian nähdään.
tässä on se muffinssi!
open pöytä.
eikös meillä oo punaista lakkaa?
lesen, bitte.
Nyt on perjantai-ilta ja minä lennän huomenna Suomeen.
Sitä ennen kerron kaksi tarinaa.
Tarina yksi.
Stina ja Aku tulivat kylään marraskuun lopussa. Se oli ihanaa.
Ensimmäisenä iltana menimme Stinan kanssa baariin. Sellaiseen rehelliseen kulmakuppilaan, jonka sisustus oli uusittu ehkä 1980-luvun lopussa ja jonka pöydistä kiemurtelivat tupakan savu ja tarinat meriltä, korkeista kerrostaloasunnoista ja rakkauksista, joiden päättyminen sattui liikaa.
Sellaiseen menimme, tilasimme viinit ja istuimme baaritiskille. Lauseidemme välissä puhuimme baarimikon kanssa. Ensin muutamia ajatuksia sinne ja tänne. Sitten kävimme seuraavan keskustelun.
Baarimikko: Oletteko tässä vielä hetken?
Me: Juu. Kuinka niin?
Baarimikko: Katsotteko baarin perään? Menen huoltoasemalle hakemaan hodarin. Jos joku tulee, antakaa kalja.
Niin meistä tuli baarimikkoja. Noin kahdeksaksi minuutiksi, mutta kuitenkin. Eikä kukaan tullut tai lähtenyt, mutta siinä me istuimme ja olimme, että tällaista tänään.
Lupasin Stinalle blogipostauksen, joka päättyy sanoihin Only in Berlin.
tämä oli toinen kerta jo. aku tuli silloin mukaan.
ecke kneipessa. ne on parhaita.
terot berliinissä. tämä oli jo ennen stinaa ja akua. näin suomalainen mies lomailee.
Tarina kaksi.
Olen koko syksyn leikkinyt kynsisaksilla kampaamoa peilin edessä. Koska lennän huomenna Suomeen, ajattelin, että olisihan se kiva, että otsatukka olisi suora ja minä sievä.
Niinpä kävelin kodin vieressä olevaan kampaamoon. Sekin sellainen rehellinen. Ikkunassa muovisia meikkipäitä, joiden päässä on kiharat peruukit.
Kerroin, että tulen myöhässä, mutta jos vähän tasoiteltaisiin tukkaa. Nainen, viisissäkymmenissä, stumppasi tupakkansa ja istutti tuoliin.
Kampaaja: Miten tämä näyttää tältä?
Minä: Itse olen. Niin. Onhan se vähän.
Kampaaja: Nyt siistitään. Ole paikallasi.
Ja niin tuli otsatukasta suora.
Ja sievä.
Kun tarjosin rahaa, kampaaja pudisti päätään ja sytytti tupakkansa.
Ei tästä mitään tarvitse maksaa. Ota se joululahjana minulta sinulle.
rakkaus.
kiss and tell.
gedankengutberlin 